Kadonnut skotlanninterrieri

Fb:n puolella on tänäkin vuonna ollut skottien katoamisilmoituksia. Näistä tarinoista osa päättyy onneksi hyvin ja koira löytää tiensä takaisin kotiin, osa tarinoista taas ei. Myös Moore on muutaman kerran elämänsä aikana kadonnut ja nykyään olenkin hyvin varovainen sen irtipitämisen kanssa.

Lopun ikäni tulen muistamaan sen yhden tammikuisen talvipäivän, jolloin Moore katosi. Pakkasta oli tuolloin – 14 astetta ja ennen kuin Moore viimein löytyi, oli jo täysin pimeä. Koira oli ollut kateissa reilun tunnin ja voin sanoa, että tuo tunti on yksi elämäni pisimpiä ja kauheimpia tunteja. Hätä ja huoli Mooresta oli jotain sanoinkuvaamatonta.

Tuohonkin aikaan Mooren luoksetulo oli jo hyvä ja luotin paljon koiraan. Sen mielestä oli mahtavuutta käydä syömässä luonani välillä nami, jonka sai kun tuli luokseni kutsusta. Olimme tuolloin Hannun kanssa kävelemässä jäällä tuttua talvireittiämme, kuten niin monet kerrat aiemminkin. Molemmat koirat (Moore ja Romeo) juoksivat innoissaan lähestyvän saaren rantaan, kuten ne aina tuossa kohdin tekevät. Järvenselkä on niiden mielestä varmaan tylsä ja vähän hajuton paikka, koska lähestyvä ranta ja sen tarjoamat tuoksut innostavat niitä aina. Annoin koirien juosta rantaan, koska rantaviivaa kauemmaksi ne eivät koskaan ole menneet. Koko ajan kuitenkin pidin silmällä, että molemmat ovat näkösällä ja kaikki on hyvin. Eipä mennyt aikaakaan kun huomasin, että Moorea ei näy. Huutelin sitä huolettomasti useita kertoja, mutta minkäänlaista näköhavaintoa en siihen saanut. Kävelin rantaan, jossa näin se viimeksi ja jatkoin huutelua. Ei ollut sen tapaista olla tulematta. On kuin maa olisi nielaissut koiran. Maa oli jäässä, joten jälkiäkään ei näkynyt. Yritin saada Romeon etsimään ystäväänsä, mutta Romeo oli vielä kovin nuori tuolloin ja se leikki iloisesti ympärilläni ymmärtämättä ollenkaan yhä kasvavaa hätääni. Huusin ja huusin Moorea, mutta Moorea ei näkynyt. Hannun kanssa päätimme kiertää saarta eri suuntiin ja samalla molemmat huudella. Menin saaren sisäosiin, koska kuvittelin, että Moore oli mennyt sinne jonkun hajun perässä. Aikaa kului ja hätäni kasvoi. Pakkanen oli kireä ja pimeys oli laskeutumassa kovaa vauhtia. Huutelin ja huutelin – tuloksetta. Moorea ei näkynyt. Menin saaren halki takaisin jäälle ja jatkoin etsintää ja huutelua. Paniikki kasvoi ja kyyneleitä alkoi tulla silmistä. Löytäisinkö enää Moorea? Tiesin, että etsintää en lopettaisi, vaan kulkisin tarvittaessa jäällä läpi yön. Kotiin paluu ei ollut edes mielessä. Aamuun asti koira ei pakkasessa pärjäisi. Romeo alkoi nuuskia maata. Se nosti jonkun hajun ja arvelin, että se on Mooren jälki. Romeo lähti nenä maassa mannerta kohti ja siellä näkyvän ladon suunnalle. Annoin sen mennä ja juoksin sen perässä, huutaen Moorea yhä kovemmin. Mitään ei kuitenkaan näkynyt ja Romeo kadotti jäljen tullen takaisin luokseni. Olin yhä ennemmän kauhuissani. Pimeys oli tullut ja jäällä näki enää hyvin vähän. Tummaa pientä hahmoa ei näkynyt missään. Jatkoin saaren rantaa kävellen huutaen ja huutaen. Olimme seitsemän kilometrin päässä kotoa ja Moore oli kadonnut. Tunti oli jo kulunut siitä kun olin Mooren viimeisen kerran nähnyt ja olo alkoi olla toivoton. Näin silmissäni Mooren jäätyneen ruumiin, jonka löytäisimme päivien päästä, jos sitten sitäkään. Ääni käheänä huusin ja huusin tähtitaivaalle Mooren nimeä… kunnes, rukouksiini vastattiin. Hyvin kaukana takana – siellä minne Romeo oli jälkeä seurannut –  näkyi jotain epämääräistä tummaa, joka näytti hitaasti liikkuvan. Voisiko se olla Moore? Jäin odottamaan ja yritin nähdä paremmin yhä kasvavassa pimeydessä. Kyllä se jokin liikkui, mutta hitaasti. Se tuli kuitenkin kohti ja välimatka lyheni. Aloin erottaa yhä paremmin ja onnen kyyneleet valuivat silmistäni kun kiljaisin vielä kerran Mooren nimen. Se tuli luokseni ja se oli kuin olikin Moore, joka oli jo kovasti kylmän kangistama ja jäykkä. Riisuin toppatakkini, jonka sisään Mooren laitoin ja pyörittelin kaulaliinan sen ympärille. Tähtitaivaalle esitin suuren kiitokseni. Rutistin lujaa Moorea ja itkin pitkään sen turkkiin. Kannoimme Hannun kanssa vuorotellen Moorea kotiin takkini sisällä. Se oli kylmettynyt ja väsynyt, mutta pallien paleltumista lukuunottamatta, se selvisi hengissä.

Tarinalla haluan kertoa sen, että koirat ovat kuitenkin pohjimmiltaan vietin ohjaamia eläimiä. Skotilla ei ole paimenkoirien tapaan suurta laumaviettiä, joka pitää sen ihmisten luona. Hyvä haju tempaa helposti mukaansa ja tämän jälkeen vietti ohjaa koiraa. Pitäkää hyvää huolta rakkaistanne ja varsinkin näin uuden vuoden aattona, pitkää koirat visusti kiinni! Katoamisilmoituksia vuoden vaihteen jälkeen kun on aina ihan liikaa. Hyvää ja turvallista Uutta vuotta 2014!

_DSC3685

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s