Pentukuume vaivaa? - Se jos joku on paha- ja tarttuva tauti. Koirarodun valinta ei ole itselleni ainakaan koskaan ollut kovinkaan helppoa. Joskus sitä itselle sopivaa ja oikeaa rotua joutuu etsimään pitkään. Siltikään aina valinta ei osu oikeaan. Mieleisen rodun kun viimein löytää, niin sitten ainakin sen oman pennun valitseminen teettää töitä. On vaikea, tai lähes mahdoton tietää mikä kyseisestä, valitsemastasi pentusesta sitten lopulta oikein tulee ja millainen se on luonteeltaan ja terveydeltään. Toki hyvä kasvattaja osaa monasti jotakin sanoa ja pentujen luona vierailukin kertoo aina jotakin… Hyväkään kasvattaja ei voi kuitenkaan näyttelytähteä tai tervettä koiraa luvata.
Omat koirani Romeota lukuunottamatta ovat tulleet meille vähän niin kuin sika säkissä… lyhen harkinnan jälkeen. Nono tuli lentokoneella Jyväskylään. En ollut koskaan nähnyt sen emoa, sisaruksia tai edes kasvattajaa. Puhumattakaan, että olisin ottanut selvää niin monista koiran ottamiseen ja varsinkin westien hankintaan liittyvistä asioista. Toki koirista tiesin paljon ja koirakokemusta oli, mutta westie oli rotuna minulle uusi ja se piti saada ja pian. Telkkarissakin kun pyöri se Cesar-mainos. Olihan se kaunis koira, ja sopivankokoinen silloiseen elämäntilanteeseen. Älkää koskaan toimiko kuten minä.
Moore oli alkujaan tulossa meille mahdolliseksi näyttely- ja seurakoiraksi, eikä sen kanssa oltu sen kummemmin edes mitään harrastusta mietitty… Olihan sillä kuitenkin takana huippu hienot, näyttelyvanhemmat ja muutenkin hieno suku, joten jossakin näyttelyssä oli tarkoitus käydä.
Rotu viehätti ulkonäöllisesti. Olin lukenut lapsuudessa kaikki Enid Blytonin Salaisuus kirjat, jossa seikkaili lasten kanssa, todella ärsyttävä, housunlahkeessa roikkuva, ärisevä ja kai vähän äkäinenkin skotti, jonka nimi kirjassa oli NONO. Koiran nimi tosin on joskus on suomennettu myös Busteriksi. Minulle Nono oli kuitenkin se ainoa kirjan oikea skotti, päähenkilö Pullan seuralaisena. En saanut millään tätä kirjan Nonoa mielestäni. Päätin jo pikku tyttönä, että joskus minulla on skotti, jonka nimi on Nono. No, näinkään ei käynyt, mutta skotti jäi kummittelemaan mieleen.. 
Näyttelyissä ajauduttiin jossain vaiheessa “jotenkin” isännän kanssa skottikehän reunamille. Sanoin isännälle, “mennään katsomaan partasuisia, vähän hassun näköisiä koiria, jotka kävelevät sillai hauskasti perät keikkuen…” Tämä skotin keikkuva kävelytyyli sulatti minut/meidät lopullisesti… paluuta ei tästä enää ollut. Kotona soitin summamutikassa yhdelle kasvattajalle. Kasvattajan valitsin sillä perusteella, että häneltä löytyivät kotisivut… Oikein hyvä perusta siis valinnalle, vaikkakaan sivuja ei ollut edes vuosiin päivitelty…;) Tarkoitus oli VAAN kysellä skotista. Puhelu loppui siihen, että isäntä sanoi kesken puhelun, “varaa yksi”… ja minä varasin kiireesti, ennen kun isäntä tulee takaisin järkiinsä. Siinä sitten hetki mietittiin puhelun jälkeen, että mitä sitä tulikaan varattua… Älkää tehkä tätä temppua kotona-temppu. Olen katunut tätä MONTA kertaa.
Pentulaatikon äärellä oli sitten tarkoitus ottaa pentueen rauhallisin koira, jotta yhteensopivuus vanhemman perheen westien kanssa olisi mahdollisimman hyvä luonteiden puolesta, eikä suurempia valtataisteluita myöhemmin tulisi. Kaikki ei kuitenkaan käy kuten elokuvissa…
Heti kotiin tultua Moore oli sitä mieltä, että tähän taloon on tullut uusi Pomo, isolla P-llä. Sillä oli jo pentuna erittäin vahva tahto ja ihan hirmuinen ego. Ei minkäänlaista kunnioitusta perheen vanhempaa koiraa (tai mitään muutakaan) kohtaan. KOLMEN kuukauden ikäisenä Moore haastoi westietä aivan tosissaan, eikä mennyt kuin hetki kun se yleni westien yläpuolelle. Nono oli sitä mieltä, että tuon skotin voisi palauttaa sinne mistä se tulikin… ja hetkittäin minäkin olin sitä mieltä. Koira, joka yrittää kaivaa seinälistoja ylös ja murisee nauloille, ei ole ihan selväpäinen. Koirakirjasta vielä luin, että tuota sekopää rotua suositellaan vielä vanhemmille ihmisille sopivaksi roduksi… Palautusoikeutta ei meillä kai ollut. Joku tyytyväisyystakuu olisi kyllä ollut paikallaan siinä vaiheessa. Selvää oli, että pahasti pieleen meni tältä osin pennun ja rodunkin valinta. Jälkeenpäin luin jostakin, että rauhallinen pentu on yleensä pentueen korkeimmassa asemassa, eikä sen edes tarvitse pullistella toisille koko aikaa… tiedä sitä sitten, mutta vahvatahtoinen koira siitä tuli.
Näyttelykoiraa ei saatu – olisi ehkä saatukin, mutta ei edes yritetty. Yksi näyttely käytiin, josta tuloksena kuitenkin oikein mukava arvostelu ja EH. Aika pian huomasin, että Moore on kiinnostunut harrastuskoiran virasta… sitä ei näyttelyt kiinnostaneet ollenkaan, eikä minuakaan, verijälki sen sijaan kyllä.
Moore on Moore ja se on ehdottomasti tämän MAAILMAN YKKÖSKOIRA, mutta nyt jos ottaisin mitään koiraa, miettisin koiran valintakriteereitä vähän eri näkökulmasta. Tärkeimpänä asiana pohtisin sitä, mihin käyttötarkoitukseen koira minulle tulee? Mitä sen kanssa aiotaan tehdä? Turkin värillä, tai muillakaan ulkonäköseikoilla ei olisi niinkään väliä. Onko koiran tarkoitus olla seurakoira, lenkkikaveri vaiko harrastuskoira, vai oikein tavoitteellinen kisakoira? No, aina voi miettiä… olisinko ottanut Moorea, jos tavoitteena olisi ollut saada koiralle Suomen jäljestämisvalion arvo? Kukapa sitä skottia silloin menisi ottamaan… Miettisin myös kuinka paljon liikuntaa ja muuta aktiviteettia minulla on koiralle tarjota ja kuinka paljon jaksan sen kanssa touhuamiseen panostaa?
Tutkisin myös aiotun pennun vanhempien ja suvun terveystuloksia ja etsisin mahdollista tietoa niiden luonteista; vanhempiin tutustumisen ym., luonnetestin, MH-kuvauksen ym. asioiden pohjalta… Pakottaisin itseni käyttämään rauhallista ja pitkää harkintaa ennen ostopäätöstä, vaikka kärsisinkin sydäntä raapivasta pentukuumeesta. Ennen kaikkea käyttäisin PALJON AIKAA sopivan rodun ja pennun valintaan. Hyvää kannattaa aina odottaa.
Skotin omistajat eivät kuulema koskaan vaihda rotua. Allekirjoitan tämän täysin, vaikka kaikkien oppikirjojen ohjeiden mukaan ei Moorenkaan ostopäätös syntynyt. Moore on ollut paljon enemmän, niin paljon enemmän,kuin mitä ikinä olisin osannut odottaa skotilta ja tätä koiraa hankkiessa. Mooresta tuli koira, joka on hyvin ainutlaatuinen suuri persoona ja jollaisia voi sattua vain kerran elämässä omalle kohdalle, jos silloinkaan. Sen lisäksi Mooren kasvattaja, Veli-Pekka Kumpumäki “Wellu” on ollut aivan suurenmoinen kasvattaja/kannustaja ja hyvä tuki meille silloisille uusille skotin omistajille ja nyt myöhemminkin kuulumisia vaihdellaan puolin ja toisin. Mitä sitten vaikka Wellu kysyikin, “ollaanko jäljestetty?” kun tienoita peittivät metriset hanget ja kesälajihan mejä on… Kaikesta huolimatta koiran hankkiminen sujui siis juuri niin kuin pitikin… ja vielä vähän enemmän. Koskaan kun ei voi tietää ennalta, mitä loppujen lopuksi tuleman pitää. Ja joskus se on vaan hyvä niin! 
Alamme pikku hiljaa miettimään tuota haun rullailmaisua Romeolle, niin täytyy se siinä sivussa yrittää opettaa sitä Moorellekin. Tuntuu kuitenkin vaivatta oppivan samat asiat kun Romeokin.
